Varsinaissuomalaisessa Perniön kunnassa sijaitsevan Mathildedalin ruukkikylän asukkaat kokivat 1980-luvun alussa katastrofin, joka ravisteli muuta Suomea vasta laman aikana. Pienteollisuus, työ, joka oli elättänyt aluetta satoja vuosia, osoittautui kannattomattomaksi. Tällöin aluelle luotiin ensimmäistä kertaa matkailuun perustuva elinkeinostrategia. Ajan kasinotaloushuumassa rahoittajia löytyi suurillekin suunnitelmille.

Viimeistään lama vei 80-luvun innovaattorit konkurssiin ja hidasti kylän kehittämistä ”Itämeren alueen vetovoimaiseksi matkailukeskukseksi”. 2000-luvulla aluetta on jälleen ryhdytty voimallisesti myymään sekä kehittämään matkailijoiden ja vapaa-ajan asukkaiden tarpeita ajatellen.

PIENI KERTOMUS MATHILDEDALIN MURROKSESTA
1970- ja 1980 –luvun lehtileikkeiden, Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien sekä googlen kertomana

Mathildedalin kylä kuuluu kolmen ruukin (Teijo, Kirjakkala, Mathildedal) ryppääseen, joista käytetään myös yhteisnimistystä Teijo. Alueen teollisuustoiminnan aloitti maaherra Lorenz Creutz 1680-luvulla.

Vuosisatojen saatossa Teijon ruukeilla oli monta patruunaa. Alue oli vauras ja kulttuurillisesti merkittävä solmukohta. Muunmuassa perunan on väitetty saapuneen Suomeen juuri Teijon kautta.

1900-luvulla Teijon omistaja vaihtui useasti. Viimeinen omistaja vuodesta 1958 oli Wihuri Oy. Wihureiden kauteen liittyy kulttuurimyönteisyys ja taiteen korostaminen.

Vuonna 1978 Wihuri Oy:n toiminta kääntyi tappiolliseksi ja päävelkojansa KOP painostamana yhtiö möi koko Teijon 3600 hehtaarin yhdyskunnan - tehtaineen, kartanoineen, kirkkoineen, hautausmaineen ja metsineen. Myyntitapahtumaan liittyi skandaalinkäryä. Antti Aarnio-Wihuri, yksi omistajista, väitti pian myynnin jälkeen, että kaupat oli sovittu väärennetyn valtakirjan turvin. Lehtien mukaan Wihureiden tavoittelema kauppahinta oli ollut noin 60 mmk mutta KOPin vaateiden vuoksi lopulliseksi hinnaksi sovittiin vain 36 mmk.

Teijon uudeksi omistajaksi tuli tuolloin M. J. Olavi Holmström, pienen ja tuikituntemattoman perheyrityksen, Finnmekano Oy:n omistaja. Aikaisemmin Finnmekano oli valmistanut teollisuushalleja. Koko kauppasumma oli saatu velaksi KOPista. SKOP sai haltuunsa kaikki kiinnitykset ja vastasi siten taloudellisesta riskistä takaajan ominaisuudessa. Holmström hehkutti lehdissä ostaneensa “50 pennillä markan”.

Hyvin pian myynnin jälkeen Holmström perheineen astui kunnolla julkisuuteen. Hän esiintyy useissa artikkeleissa “Teijon uutena patruunana”, “valtiaana” ja "kartanonherrana". Lehtijutuissa korostetaan Holmströmin satumaista uraa itseoppineena lakimiehenä, sillä perhetaustaltaan hän oli “orpo evakko Viipurista”.

Holmströmin strategia Teijon suhteen oli selvä: hänen yrityksellään on 10 vuotta aikaa maksaa KOPin myöntämä laina takaisin. Tavoitteeseen on tarkoitus päästä saamalla tehtaiden toiminta jälleen kannattavaksi esimerkiksi Neuvostoliittoon suuntautuvan farkkunappikaupan avulla. Ilmeisesti hänen tarkoituksenaan oli myös lyhentää velkaa tai maksaa lainan korkoja myymällä maaomaisuutta. Holmström ilmoitti, että mikäli hän ei onnistu saamaan yrityksestä 15 vuoden kuluessa erittäin tuottoisaa, hän lähtee maailmanympäryspurjehdukselle ja “Teijon ruoriin astuu uusi mies”.

Muutaman ensimmäisen toimintavuotensa aikana Finnmekanon omistus Teijolla näytti suotuisalta. Mutta jo kahdeksankymmenluvun alussa Finnmekano päätyi myymään maiden lisäksi myös kiinteistöjään. Vuonna 1982 oululainen tee-se-itse-mies Reijo Meriläinen osti Mathildedalin ruukkikylän alueet. Hän oli aikaisemmin ollut mukana kehittämässä Lapin matkailubisnestä mm. Ylläksellä ja Iso-Syötteellä. Meriläinen perusti matkailuyritys Meri-Teijo Oy:n tarkoituksenaan kehittää alueesta Lapin laskettelutuntureiden kaltainen matkailun veturi. Meriläisen johtamistyyli oli lähes päinvastainen kuin Holmströmin: hän oli puuhakas toiminnan mies, joka “ei koskaan päädy klubille puhumaan paskaa”. Meriläisen aloitteesta alueelle rakennettiin mm. golfkenttä, laskettelurinne sekä majoitustilaa. Hän ajoi alueen merenranta-aluieden kaavoittamista vapaa-ajan asunnoiksi. Tämä hanke oli aikoinaan Suomen suurin rantakaavoitushanke. Finnmekano möi myös suuria maa-alueita valtiolle; tänä päivänä nämä metsät muodostavat Teijon retkeilyalueen.

Vuoteen 1984 mennessä Finmekanon bisnekset olivat peruuttamattomasti kääntyneet huonolle tolalle. Maan- ja kiinteistömyynnistä saadut tulot eivät auttaneet tilanteessa, jossa teollisuustoimintaa ei saatu kannattavaksi. Talouselämä-lehden (25.5.84) mukaan lainan takaaja SKOP kyllästyi odottelemaan rahojaan takaisin ja painosti Holmströmin myymään jäljelle jääneen Finnmekanon omaisuuden. Tässä vaiheessa maaomaisuutta oli jäljellä enää 160 hehtaaria. Näin satoja vuosia yhden yrityksen ja patruunan omistuksessa olleet Teijon ruukkien alueet kiinteistöineen oli pikku hiljaa myyty osiksi.

Loppujen lopuksi Holmström pääsi keskittymään maailmanympäryspurjehduksensä valmisteluihin miltei kymmenen vuotta etuajassa. Kävi myös ilmi, että hänen arvionsa 50 pennin ja markan suhteesta osoittautui vääräksi. Hän itse ilmoitti haastatteluissa pakkomyynnin aikoihin tietävänsä “ mitä tehtaille pitää tehdä, mutta minulle annettiin liian vähän aikaa. Koko seudun teollisen kulttuurin muuttaminen vuoden 1920 tasolta vuodelle 1984 vaatisi paljon aikaa”. “Ehkä en ajoissa ymmärtänyt, että kynnys kehitykseen ja oppimiseen oli täällä niin tavattoman korkea”.

Mitä sitten tapahtui? Meriläisen toimet loppuivat lamaan. Valtion omistama Arsenal otti Meriläisen yhtiöt omistukseensa 1990-luvun puolivälin tienoilla. Meriläisen omien sanojen mukaan hänen yrityksensä Meri-Teijo oli terveellä pohjalla, mutta kriisistä selvitäkseen pankit ajoivat teuraaksi myös terveitä yhtiötä. Köyhtynyt Meriläinen teetätti selvityksen oman yrityksensä kohtalosta. Hän halusi nostaa itsensä valtakunnalliseksi esimerkiksi niistä yrittäjistä, jotka “teurastettiin” jotta pankit selviäisivät puhtain paperein lamasta:
“Meri-Teijo-yhtiöillä oli kriisin iskiessä 40 miljoonaa markkaa velkaa ja loistavat vakuudet. Mutta mikään ei auttanut. Säästöpankki tulkitsi yksipuolisesti velat järjestelemättömiksi luotoiksi, joita vastaan se tiesi saavansa valtion pankkitukea pelastaakseen itsensä. Yrityksen todellinen tila ei kiinnostanut valtansa huumassa toimineita pankkiireita lainkaan. Meriläinen ei painostettunakaan suostunut itse hakemaan Meri-Teijoa konkurssiin. Pala palalta matkailuyhtiöt kuitenkin ajautuivat Arsenalin syliin.
Peräänantamaton rakentaja ei lannistunut. Oikeuskäsittelyjen jatkoksi hän teki Arsenalin toiminnasta kantelun valtiontalouden tarkastusvirastoon. Valitusrumba ei ole kuitenkaan poistanut valoisuutta Meriläisen ajattelusta. Varallisuuden kaikki asteet kokeneena hän sanoo: - Kun rikkaudet poistuivat elämästäni, elämänrikkaudet tulivat tilalle. “ (Turun Sanomat 26.3.2000)

Selvitys ei saanut laajempaa julkisuutta. Reijo Meriläinen kuoli aivoverenvuotoon vuonna 2005.

1990- luvun lopulta alkaen alueelle oli jälleen ilmestynyt uusia toimijoita. Mathildan kylää sekä koko Teijon aluetta on ryhdytty uudestaan muokkaamaan merkittäväksi matkailu- ja vapaa-ajanasuntokeskukseksi. Erona aikaisempiin vaiheisiin on se, että tänä päivänä toimijoita on useita. Enää tulevaisuutta ei rakenneta yhden omistajan visioden varaan.

Tämä tarina on yksi mahdollinen versio siitä, mitä Mathildassa tapahtui. Se ei ole ainoa totuus, vaan kirjoittajansa oloinen versio. Tiedätkö sinä, mitä tapahtui? Tämä teksti on julkaistu blogimuodossa, jotta ne jotka ovat osallistuneet tapahtumiin tai seuranneet niitä läheltä voivat kirjoittaa kommenttinsa yleisön nähtäviksi.